maanantai 28. joulukuuta 2015

Minä olen ostava asiakas... voihan räkä!


Tänään oli jälleen ihana autokauppapäivä edessä: mahtavaa! Kunnes…

Valitsemassani autokaupassa on sekä vaihto- että uusien autojen osastot. Hienoa, koska tarvetta koeajettavalle voisi löytyä kummasta vain, tai vaikkapa molemmista. Vaihtoautohallin ovi oli lähempänä parkkipaikkaa joten sinne ensin siis. Astuin sisään ja saman tien lapaset korville: hallissa oli kyllä radiokin päällä, mutta ilmassa kaikui ihmeellinen ja yllättävän kova hälyääni, sellainen korkea yhtäjaksoinen PIII-IIIIP. Katselin häkeltyneenä ympärilleni, mitä ihmettä täällä oikein tapahtui?
Henkilökuntaa näkyi istuvan neukkarinoloisessa henkilökunnan pömpelissä - muuten istuivat siellä toppatakit päällä, joten ilmeisesti lämmitys oli pois päältä - pöydän ympärillä, ehkäpä hyödyntäen hiljaisen välipäivän hetken pohtien strategian näkymistä taktisen tason myynnissä? Päättelin että ilmeisesti kyseessä ei ollut esim. palohälytys, joten päätin sietää vinkunaa ja katsella autoja.
Löysinkin mielenkiintoisen yksilön ja ajattelin istahtaa sisään tunnustelemaan tulevaa ajonautintoa. Mutta hei, ovethan olivatkin lukossa? Ikkunat sitä vastoin oli ruuvattu auki. Eli: kurkistelin ikkunasta sisään ja siinä kaikki? Pohdin että pian varmasti tulee myyntimies paikalle ja pääsen koeistumaan autoa - mutta ketään ei tullut, ei ketään.
Kävelin myyntimiesten pömpelirivistön viertä: siellähän niitä tosiaan istui hiomassa myyntitekniikoitaan, ja ilmeisesti yksi oli jätetty kokouksesta ulkopuolelle, varmaankin päivystämään myyntiä? Tulin hänen kohdalleen ja jäin seisomaan paikalleni odottavan oloisena: kunnes IUUUUH tajusin että kaverilla oli s-o-r-m-i sieraimessa. Kyllä, sillä tavalla kuin joskus näkee parivuotiaan tekevän, antaumuksella ja keskittyen. Kaverin katse siirtyi hitaasti tietokoneen näytöltä minuun ja se sormi oli edelleen SIELLÄ! (kakoo…, siis minä – ostava asiakas). Ilmeisesti sormi oli niin syvällä, tai juuttunut tai löytänyt niin merkittävän saaliin ettei sormea vain voinut tempaista poiskaan? Hädissäni käänsin katseeni juuri viime hetkellä, etten joutunut todistamaan mistä vaihtoehdosta oli kyse. Siirryin yskien autojen väliin. Hetken päästä katsoin kohti pömpeleitä: kaveri oli irrottautunut nenästään ja lampsi laiskasti kohti pömpelin oviaukkoa. Juuri sillä hetkellä hänet pelasti soiva puhelin; ja kyllähän minäkin sen kuulin ettei soittaja ollut asiakas vaan äitimuori joka tiedusteli välipäivien vieton sujumista. Poistuin paikalta.

Uusi yritys uusien autojen puolella: siellä oli lämmöt päällä, autot kiilsivät ja oli kaikin puolin siistiä. Aloin silmäillä autoja innokkaana; ihan kohta varmasti saisin palvelua. Huoltojonossa oli sutinaa mutta siellä itse automyynnissä vähemmän. Samalla kun katselin autoja, pakostakin seurailin ensimmäisen pömpelirivin ainoaa automyyjää: hän istui koneellaan, itsekseen, tuijotellen näyttöä. Katse ei irronnut näytöstä yhtään helpommin kuin yläkerran sormi sieraimesta.

Siirryin seuraavan automerkin puolelle: yhdellä myyjällä oli pariskunta asiakkaana. Toisen pömpelin kaveri sentään katsoi minua: hieman otsanahka näkyi menevän kurttuun kun jälleen löysin kivan vaihtoehdon ja HAA ovikin oli auki: istahdin uudentuoksuisen auton penkille. Tutkailin namiskoita ja kääntelin rattia, mutta EI – kukaan ei tule luokseni! Lopulta päätin panna silmät kiinni ja aloin kuorsata äänekkäästi… Ei auttanut. Kävelin pois.

Hyvää Uutta Vuotta 2016 suomalainen autokauppa,

toivottaa Ostava Asiakas